Eino Leino

Eino Leino (birth name Armas Einar Leopold Lönnbohm) (6 July 1878 – 10 January 1926) was a Finnish poet and journalist and is considered one of the pioneers of Finnish poetry. His poems combine modern and Finnish folk elements. The style of much of his work is like the Kalevala and folk songs.

Eino Leino, 1912

Quotes

• The others got heart, I got the harp.

They grieved, had fun, me not, me not.

O wretched me, can't live, nor part:

my heart throbs not, but tingles, and rings!

O dire fate, the hardest lot:

no peace grants the night, the day no less,

no mercy shows time, nor eternity:

just a jeering and tingling heart-less-ness.

• Eino Leino. "The Harp-Of-the-Wind," (1905), Leevi Lehto (transl.), in: Leevi Lehto. Leevi Lehto. Finnish poetry: then and now, January 2005. Published online at upenn.edu. Accessed 20-03-2013

• I sang to my dear dead mother

and she instantly understood me,

and pressing a kiss to my forehead said

as into her arms she pulled me:

Believe then in truth, or in fantasy, –

if you'll only believe in it utterly!

For truth is what you believe it to be.

My son, believe in your dream!

• Eino Leino, "Smiling Apollo," in: Antti Tuomainen (2015), Dark As My Heart, p. 87

• BLUE CROSS: Lord, great are my woes, / greater are your deeds, / do not think of me, / remember the unbaptised! // The Lord heard the bright one's cry, / he gave a sign, changed the girl / to a blue cross-tree ...

• TUURI: Let not evermore, / let the gods celebrate / with mortal people! / The gods have long festivals, / man's life is fleeting, / swift as a wheel's turn ...

• YLERMI: The church will fall down before / the mitten parts from the stone! / The walls will crumble before / the finger rots on the wall! / Before that, may a time come / too, another, harsher time / which will not bow down to death, / will not crawl off to Mana. // He spurred the horse, and the flames / engulfed his golden helmet. / The mitten's on the stone still.

(Helkavirsiä, Artipictura Oy, 2003, ISBN 952-5347-08-7, translated by David Hackston)

• NOCTURNE:
• Hark! My ears are catching corncrake’s clicking,

Silver moonlight shines on cobhead corn;

Summer evening’s blessing me, enriching,

Valley’s wreaths of smoky slash and burn.

Neither joying I, nor grieve I, mournful;

But for forest’s darkness am I yearnful,

Rose-gilt clouds the day’s protracted ending,

Windy sleeping hill o’er all extending,

Fragrant twinflower, shortening, lingering shade;

These the things from which my heart-song’s made.

Lady June-July, for you I’m singing,

Great the silence of my ardent heart,

Merry music make, for faith is mounting,

Verdant wreath of oak eternal start.

Foolish errands now I’ll make no longer,

Fortune blessèd hands will grasp the stronger;

Rippled pool of circles now decreasing;

Time has ceased and weathervane is sleeping;

Stretches road at twilit end of day,

Bound for home unknown, I take its way.

(Lingua Fennica, translation by Rupert Moreton)

Ruislinnun laulu korvissani

tähkäpäiden päällä täysi kuu;

kesä-yön on onni omanani,

kaskisavuun laaksot verhouu.

En ma iloitse, en sure, huokaa;

mutta metsän tummuus mulle tuokaa,

puunto pilven, johon päivä hukkuu,

siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,

tuoksut vanamon ja varjot veen;

niistä sydämeni laulun teen.

Miksi metsän tummuus sävelehen?

Kosk' on mustaa murhe ylpeäin.

Miksi juovat päivän laskenehen?

Koska monta nuorta unta näin.

Miksi etäisien vuorten siinto?

Koska sinne on silmäin kiinto.

Miksi vanamoiden valjut lemut?

Koska päättyneet on päivän kemut.

Miksi varjot virran veen?

Kosk' on mieli mulla siimekseen.

Sulle laulan neiti, kesäheinä,

sydämeni suuri hiljaisuus,

uskontoni, soipa säveleinä,

tammenlehvä-seppel vehryt, uus.

En ma enää aja virvatulta,

onpa kädessäni onnen kulta;

pienentyy mun ympär' elon piiri;

aika seisoo, nukkuu tuuliviiri;

edessäni hämäräinen tie

tuntemattomahan tupaan vie.

(fi-Wikisource)

• LAPLAND SUMMER:
• Outbursts blossom in Lapland rapidly

.in earth, in barley, grass, dwarf birches too.

This I have pondered very frequently

when people’s daily lives there I review.

Oh why are all our beautiful ones dying

and why do great ones rot in disarray?

Oh why among us many minds are losing?

Oh why so few the kantele now play?

Oh why here everywhere a man soon crashes

like hay when scythed – ambitious man indeed,

a man of honour, sense – it all soon smashes,

or breaks apart one day in life of need?

Elsewhere, a fire still glints in greying tresses,

in old ones glows still spirit of the sun.

But here our new-born infants death possesses

and youth will grave’s dull earth soon press upon.

And what of me? Why ponder I so sadly?

An early sign, be sure, of grim old age.

Oh why the blood-spent rule keep I not gladly,

but sigh instead at people’s mortal wage?

One answer is there only: Lapland’s summer.

In thinking then my mind is soon distressed.

In Lapland birdsong, joy are short – a glimmer –

as flowers’ blooms and gladness wilt and rest.

But winter’s wrath is only long. Dear moment

when resting thoughts delay and don’t take flight,

in search of lands where blazing sun is potent

and take their leave of Lapland’s icy bite.

Oh, great white birds, you guests of summer Lapland,

with noble thoughts we’ll greet you, when you’re here!

Oh, tarry here among us, build your nests and

a while delay your southern journey near!

Oh, from the swan now learn a lesson wholesome!

They leave in autumn, come back in the spring.

It’s our own peaceful shore that us-wards pulls them,

Our sloping fell’s kind shelter will them bring.

Batter the air with whooping wings and leave us!

Wonders perform, enlighten other lands!

But when you see that winter’s gone relieve us –

I beg, beseech, re-clasp our weary hands!

(Lingua Fennica, translation by Rupert Moreton)

• LAPIN KESÄ:
• Lapissa kaikki kukkii nopeasti,

maa, ruoho, ohra, vaivaiskoivutkin.

Tuot’ olen aatellut ma useasti,

kun katson kansan tämän vaiheisiin.

Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla

ja suuri surkastua alhaiseen?

Miks meillä niin on monta mielipuolta?

Miks vähän käyttäjiä kanteleen?

Miks miestä täällä kaikkialla kaatuu

kuin heinää, – miestä toiveen tosiaan,

miest’ aatteen, tunteen miestä, kaikki maatuu

tai kesken toimiansa katkeaa?

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,

vanhoissa hehkuu hengen aurinko.

Meill’ ukkoina jo syntyy sylilapset

ja nuori mies on hautaan valmis jo.

Ja minä itse? Miksi näitä mietin?

Se merkki varhaisen on vanhuuden.

Miks seuraa käskyä en veren vietin,

vaan kansain kohtaloita huokailen?

On vastaus vain yksi: Lapin suvi.

Sit’ aatellessa mieli apeutuu.

On lyhyt Lapin linnunlaulu, huvi

ja kukkain kukoistus ja riemu muu.

Mut pitkä vain on talven valta. Hetken

tääll’ aatteet levähtää kuin lennostaan,

kun taas ne alkaa aurinkoisen retken

ja jättävät jo jäisen Lapinmaan.

Oi, valkolinnut, vieraat Lapin kesän,

te suuret aatteet, teitä tervehdän

Oi, tänne jääkää, tehkää täällä pesä,

jos muutattekin maihin etelän!

Oi, oppi ottakaatte joutsenista!

Ne lähtee syksyin, palaa keväisin.

On meidän rannoillamme rauhallista

ja turvaisa on rinne tunturin.

Havisten halki ilman lentäkäätte!

Tekoja luokaa, maita valaiskaa!

Mut talven poistuneen kun täältä näätte,

ma rukoilen, ma pyydän: palatkaa!

(Lingua Fennica)

External links

• Works by or about Eino Leino at Internet Archive